Neljä vuodenaikaa kahdessa päivässä

Kivipankin Satuverstaan vuodenaikateema löytyy Sinikka Nopolan Anna Talven outo viivytys –kirjasta, joka on satu niille, jotka ikävöivät vuodenaikoja. Tässä kertomus siitä, miten tarina muuttui todeksi Satuverstaalla viime pyhäinpäivän aikaan.

Avaamme oven Kivipankkiin – viime päivien säitä ihmetellessä herää kysymys: entäs jos talvi ei tulekaan? Tupa alkaa täyttyä tenavista kaitsijoineen, ja alakertaan on kokoontunut innokas kuulijakatras teematarinan pariin. ”Kaksi kuukautta myöhässä ja kaupunki odottaa jo lumipeitettä. Hiihtämään, luistelemaan ja pulkkamäkeen pitäisi jo päästä.” Satutäti Marjo ilmehtii äänekkäästi: ”Anna Talvi, hyvänen aika – missä hän viipyy?”

Könyän iskän kanssa yläkertaan ihmettelemään, josko vastaus löytyisi sieltä. Voi että sinne on Sonja kumppaneineen tehnyt taas taikoja, uskomattoman kaunista! Tuossa on talvi: hopeanhohtoista, harsoista, pumpulinpehmeää valkoista, huurteisia oksia, kimaltelevia lumikiteitä. Pakkasen tuntua ja tähtitaivaskin. Entäs kevät: ooh, mikä tuoksu – kukkia, versoja, vihreää joka puolella, vesi välkehtii, purot lirisee, sen voi ihan kuulla. Vieressä Maija Mehiläinen surisee jo kesän suuntaan: keltaista, oranssia, aurinkoa, puiden lehdet havisevat, uskaltaako tuon puun alle istahtaa vilvoittelemaan? Ja sitten metsään, jonka läpi kulkiessa tuleekin jo syksy: sammalmättäitä, kantoja, ruskaiset puut, lehtiä varisee alas, tuossa on valtava kärpässieni ja sen alla pikkupeikko, ja tuolla vilahtaa kettukin. Hämyisää ja sumuisaa, saattaa olla sateenvarjot kohta tarpeen. Onkohan tuo luola jonkun mörököllin kolo?

Ja sitten ollaankin taas talvessa: siellähän Anna Talvi on valkeassa asussaan, villapipo päässä, ukulelea näppäilee ja laulaa: ”Keitähän täällä tänään on?” No ainakin Anna itse on täällä, eikä alakerrassa, jossa häntä juuri kaivattiin; talvihangilla on myös lapsia heiluttamassa marakasseja laulun tahdissa. ”Lumimummon kärryssä on lumikumipyörät”, siinäpä toinen oivallinen rallatus ja lopultakin sataa ämmän lopposia, rättejä ja ropposia, töppösiä ja tuppusia sataa ilmassa, isoja valkeita hiutaleita! On se kaunista se lumi! Eipä Anna kauan malta talvessa tassutella, siirrytäänkin kevääseen, jossa sateleekin vettä, lumi sulaa, vesi solisee, kivet ropisee – helistimet heiluu ja värikkäitä harsoja leijuu ilmassa. Herää siinä luonto ja ihmisetkin viimeistään kesään mennessä: aurinko naurattaa, laulattaa, ketteräksi saa – siinä mennäänkin sitten piirileikkiä, kun auringolla on keltainen tukka, ja minä olen auringonkukka, ja keltainen taas ketteräksi saa – ainakin nuoremmat osallistujat – ja naurua ei kiinni saa, vihreä ei kaipaa karsinaa – huhhuh, paljon riimejä eikä ehdi edes kaikkia kirjoittaa, kun jo sukelletaan syksyyn. Sateen solinaa, sammalmättäillä on kantoja, joiden päällä voi istahtaa. Oi, ihania isoja saippuakuplia leijuu ilmassa, niitä on kiva pyydystellä! Poks, oho, sehän osuikin nenänpäähän…ja toinen läjähti linssiin, näkyy sateenkaaren värejä. Vienosti soi tuulen huilu, ja jäämme lopulta odottelemaan uutta talvea. Tähän taikamatkaan eli Töppösiä ja tuppuja musatuokioon meidät vei Kaisa Anna Talven hahmossa.

Seuraavaksi on vuorossa Tenho Tuulen laulut, Kaisa on nyt sonnustautunut Neiti Hortensia Syksyksi, ja koska hän on Anna Talven sisarpuoli, niin voi myös laulaa: ”Mitä talveen tarvitaan: pipo, lunta, latu ja sukset, pipo, pipo ja lunta tietenkin.” Pipot päähän, taas leijuu tuppuja ilmassa, sitten hiihdetään ja lasketaan kelkalla mäkeä. Ylös ja alas. Kevään tullen taas vesi virtaa ja linnut laulavat – siihen tarvitaan helistimiä, kilikelloja, triangeleja, tamburiineja ja muutama ksylofonikin, mutta soittajia piisaa. ”Aamun aurinko nousee taas, pieni säde jo pilkahtaa, kirkas loisto käy kasvamaan”. Ja sitten onkin jo kesä, polkupyörillä matkataan: ”villi polkutahti, vauhti on polkupyörän mahti, oikealla ja vasemmalla ja satulassa pysyn vain. Tasatietä, ylämäkeen, alamäkeen, satulassa pysyn vain.” Niinpä – kun aikansa polkee, tuleekin jo syksy vastaan. Tuuli laulaa, lailalaa, aikuiset pulloon puhaltaa, ksylofonit helähtää, Hortensian huilukin soi. Ja alkaa uuden talven odotus, jospa Anna Talvi nyt joutaisi ajoissa. Tiedättekös mitä; kirjan mukaan hän olikin mennyt heilastelemaan Kimmo Kesän kanssa – siitä ei kyllä hyvä seuraa, kun sotkeudutaan vieraisiin vuodenaikoihin, kyllä näin on näreet!

Tässä vaiheessa suuntaamme tauolle alakerran puolelle. Kanttiinissa Soile kumppaneineen eli Jämsän Martat ovat loihtineet tarjolle samettista vispipuuroa ja herkkupannaria, niitä mutustellessa voi silmäillä myös askartelupajojen tuotantoa. Kaijan maalausverstaan seinällä onkin jo kelpo määrä teoksia taiteiltuna. Vaihdamme kuulumisia myös Anjan kanssa, hän opastaa sisääntulijoita ja hoitaa taidepajakassaa. Ja ohhoh; seuraamme lyöttäytyy myös hehkeä kukkahattutäti Pirjo eli Rouva Primavera Kevät, hänen ympärillään leijuu joku vieno tuoksu, hmm… laventeliako? Kaija, joka on todella värikäs persoona pensselinutturoineen päivineen, haluaa myös vaihtaa kuulumisia rouvan kanssa, ja he poseeraavat auliisti kuvattavana – kerta kaikkiaan hurmaavia leidejä! Ja lisää kuvauskohteita saapuu: Neiti Hortensia Syksy seurassaan Keijo Karvarousku. Oi miten hienot asut Virpillä ja Onnilla! Todettakoon tässä, että syksyjäkin voi mainiosti olla jopa samassa huoneessa niin monta kuin haluaa, saduissa kaikki on mahdollista!

Vilkaistaanpa sitten pajoja tarkemmin: tuossa Moonan kanssa askarrellaan Kimmo Kesän aurinkolaseja – paahtaa Kimmo mokoma niin, että häikäisee, joten parempi se on suojautua ajoissa. Ei kai punainen ole liian ruusuinen linssiväriksi? Jaahas, Kimmo on sitten kesäkissansa ottanut mukaan, niitä syntyy lisää tuossa Sirpan ja Marjon avustuksella, veikeitä ilmeitä ja komiat viikset. Haittaakos se, jos sormet värjäytyy vähän mustaksi? Ja eikös Kimmon kisulille pitänyt löytää joku hoitopaikka? No sehän karkasi puuhun, ja sitten tarvitaan piipaa-piipaa-palokunta sitä pelastamaan, siispä askartelemaan paloautoa toisen Virpin kanssa, tässä saavat maitotölkitkin uutta väriä pintaan, ja tikkaat pitää olla, että ylettää puun latvaan. On siinä näpertämistä. Mitäs tuossa vieressä sitten tehdään? Alina ja Saana ovat auttamassa, kun vanhat satukirjat saavat uuden ulkomuodon Tenho Tuulen propelli-hyrrinä, itselleen saa valita kirjoista sopivan kuva-aiheen. Musikaalisena hahmona Tenho myös mielellään ääntelee kuuluvasti, joten tässä voi askarrella itselleen myös hienon käsirummun, jonka pikkupaukuttelusta äiditkään ei kai ihan hirveesti nosta meteliä. Itse asiassa Tenhon täsmäpuhuria tarvitaan puhaltamaan kissa alas vaahteran latvasta, kun se vain sähisee palokunnalle, eikä todellakaan tule alas pelkällä lepertelyllä. Herrat Loska ja Kura väittivätkin kissaa itsepäiseksi, oli kai kokemusta aiheesta. Juuri äsken polkivat tandemillaan jonnekin, sanoivat palaavansa huomenna vähän loiskuttelemaan. Jaa-a, sehän nähdään sitten.

Takaisin ylös; Neiti Hortensia Syksyn ja Keijo Karvarouskun Tarinointia ja taiteilua tulen äärellä on alkamassa. Kaikki mahtuu kevääseen, kaikki mahtuu kesään, syksyyn ja talveenkin, vuodenajat on kaikille – tottapa hyvinkin. – Miltä keväällä tuntuu, mitä luonnossa tapahtuu muuta kuin kasvua? Kivetkin alkaa lämpenemään, niinpä. – Miltä tuntuu sulaa? Uskalletaanko kurkistaa kesään? Siitä vain tunneliin! Laitetaankos aikuisetkin sukeltamaan kesään, rohkeesti sisään vain. Auringonsäteet lämmittää, jäätelöä voi makustella kielellä – mitäs liikehdintää nyt tapahtuu? No Keijokin halusi sukeltaa kesään, ryömii lopulta tunnelista ulos, karvalakki meinasi vähän jumittaa. Kokeillaanpa uida: koiraa, kissaa, kanaa, ankkaa… Kuivataan iho joka paikasta uinnin jälkeen, naamasta puristetaan ylimääräiset vedet. Pikkuhiljaa kesän valo alkaa hiipua ja sammuu melkein kokonaan. Syksy saapuu: ”sipsap-sipsap-sipsapsaa, ylös ja kyykkyyn, sadehan sieniä kasvattaa.” Nyt ollaan Keijon kotimetsässä, Neiti Hortensia jakelee istumapaikkoja nuotion ympärille. Sitten tentataan: millaisia sieniä on? Miten lehdet putoavat puista, minkä värisiä lehtiä on? Mitä muuta syksyllä tapahtuu? Miltäs pieni sade näyttää, entä rankkasade? Hupsis, Keijon alla oli laho kanto, ja Keijo humpsahti nurin rankkasateeseen, oi-voi! Lehdet maatuu odottamaan talvea. Mitä auringonvalolle tapahtuu syksyllä? Pilvet peittää, tulee synkempää ja hämärämpää, luonto alkaa valmistautua talviunille. Mitä karhu tekee ennen talviunia? Mitä se syö? Hunajaa; maiskutellaanpa, mm-mmm… Mitä muuta se syö? Marjoja! Mustikka, puolukka, karpalo – onpa kirpeitä. Saako kaikkia sieniä syödä? Keijo on huolissaan: hänetkin voi syödä!? Mutta Keijohan osaa puhua, ei puhuvia rouskuja kannata syödä! – Mikä on vaarallisin sieni? Kärpässieni. Niitähän on valtavasti, tuossakin yksi ja sen alla asuu peikko. Ja vielä vaarallisempi on valkokärpässieni, semmoinen hattivatin näköinen, jolla on valkea rengas jalassa. – Älkää poimiko sellaisia ollenkaan! Keijo on kuitenkin suhteellisen varma, ettei niissä ole puhuvia yksilöitä. Keijo esittelee oman sienilinnansa lapsille, sinne saa kyllä kurkistaa. Talven kylmyys alkaa tulla ilmoille, lisää vaatetta ylle. Mitä talvella voi tehdä? Hiihtää, luistella. laskea mäkeä. Tarpeeksi vaatetta, niin tarkenee ulkoilla. Sellainen oli vauhdikas seikkailu vuodenajasta toiseen.

Seuraavaksi lyöttäydymme Rouva Primavera Kevään yllätyssalonkiin. Tiesittekös, että hänen etunimensä on Pälvi, ja että hän on Annan ja Hortensian äiti? Ei ihan kyllä uskoisi… Mutta se salonki on kuulkaas hieno näky; pikkuruisia pöytiä, kaikkialla pursuaa kukkasia ja oi niitä aromeja! Rouva liihottaa ympäriinsä ja esittelee juuri uunituoretta tuoksua suoraan Pariisista: H2O! Omituista kyllä, se ei tuoksu paljon miltään… Mutta sitten päästään asiaan eli luomaan ikiomia tuoksuöljyjä. Kas näin, tutkitaanpa reseptiä ensin: pipetillä (aikuiset voi auttaa) tuoksuyrttiuutosta öljypohjaan, ja korkki kiinni, sitten sekoitellaan, jokainen saa oman pikkupullon roll’onia mukaan kotiin, että voi siellä tuoksutella. Nuuhkaistaanpa, mitä yrttejä täällä onkaan valittavissa: kehäkukkaa, ruusua, ruiskukkaa, hibiskusta, kerkkää, laventelia ja piparminttua. Jopa on kokoelma! Pulloon vielä etiketti, että muistaa, mitä siihen tuli laitettua. Eikös vain tule keväinen olo, kun vähän nuuskuttaa? Rouva alkaakin jo valmistautua seuraavaan esitykseensä, joten me suuntaamme taas alakertaan.

Tännehän on tullut lisää väkeä, nyt on huisketta joka puolella. Hmmm, tuolla tehdään lettikampauksia, ja jotkut vaihtavat toisen värisiä paitoja päälleen, pöytiä ja penkkejä siirrellään, lattialle raivataan tilaa, taitaakin olla alkamassa joku performanssi. Ja toden totta: Katja toimii tulkkina ja esittelee Julian, joka on laatinut koreografian ukrainalaislasten tanssiesitykseen, jota Irina säestää viulullaan. Taitavaa tanssia ja reipasta menoa! Ja sitähän on tarjolla lisää, Irina jatkaa soittoaan taputusten tahdissa, ohjaajia ja yleisöäkin uskaltautuu tanssiaisiin. Lopulta Marjo kiittää paikallaolijoita tämänpäiväisestä, ja toivottaa tervetulleeksi taas huomenna. Käydäänpäs siis välillä kotona huokaisemassa, tai edes kääntymässä.

Sunnuntai ja uusi verstaspäivä, keitähän täällä tänään on? Alakerrassa pajat odottavat uusia askartelijoita, apuohjaajat ovat siirtyneet välillä työpisteestä toiseen, vaihtelun vuoksi on toisten vuoro sutata näppinsä joko liimalla tai punaisella tai mustalla maalilla… Satu-Marjo aloittaa teematarinansa uudelle yleisölle ja eläytyy taas kokonaisvaltaisesti esitykseensä, voimme taas ihailla hänen taitoaan ja ilmeikkyyttään.

Kiipeämme taas yläkertaan. Alkamassa on Aimo Loskan ja Oiva Kuran kevätkeikaus, sydvesteihin ja villasukkiin ovat sonnustautuneet Katja ja Lassi. Ja hupskeikkaa, keikaus alkaakin kesästä. – Mistäs sen tietää, että on kesä? Kuu kiurusta kesään ja pääskysestä ei päivääkään? No ainakin tarkenee uida, siis mahalleen patjoille ja uintiliikkeitä tekemään, polskutellaankin kunnolla. Jäätelöä ja limpparia makustellaan, linnunlaulua kuuluu kaikkialta, ei ole kiire minnekään, kun on kesä. Työt alkaa, kun on syksy, Aimo ja Oiva pukeutuvat sadevaatteisiin. – Mikä on parasta syksyssä? – Kuralätäköt! Saa läiskytellä sydämen kyllyydestä; töminää, loiskutusta, loskaloiskutusta, kuraenkeleitä – ihanaa kuraa ja loskaa, tulee ihanan raikas ja loska olo! Eikös olekin paras työpaikka? Aimo ja Oiva esittävät myös oman räppinsä: Syksy on meidän työ. Syystöiden loputtua siirrytään talveen. Lumipeitteelle voinee istahtaa. Talvi on rauhoittumisen aikaa; ramaisee, venytyttää, huoooh, tekisi mieli heittäytyä talviunille. Triangeli helähtää, ilmassa leijuu hiljaista ja rauhallista lumitähtisadetta. Lasten päälle laskeutuu lumivaippa, luonto hiljenee. – Kuinka talvi nukkuu? Kun käki kukkuu, onko silloin enää talvi? Mutta kyllä Oivan tekisi jo niin mieli kevääseen! Me niin halutaan siirtyä kevääseen katsomaan, mitä siellä tapahtuu. Kevään tuoksut, nuuh–nuuh… Kevään kurakin näyttää niin puhtaalta! Tämähän on kuin taikataikinaa, keltaista, punaista tai sinistä saa ottaa. – Saako kuraa syödä? – No ei! Tätä vain leivotaan. Puristelemalla taikinan saa oikein tursuamaan sormien välistä, siitä voi muotoilla, mitä haluaa, tekisikö nyt etanan vai pallon. Saako kurasta hienoja kakkuja? Leivotaan ja koristellaan. – Eikös olekin mukavaa tehdä puroja lätäköiden välille vaikka saappaankärjellä tai puutikulla? Puroihin voi laittaa uimaan jotain kelluvaa. Puroleikeissä voi välillä kyllä kastuakin… Kysytäänpä lapsilta, että mikäs oli talvessa parasta: kelkkailu, lumileikit ja joululahjat. Entäs keväässä: lumet sulaa, linnut laulaa, luonto herää. Kesässä parasta: uiminen, ei tarvii pukea niin paljon, pääsee veneilemään. Aikuisten mielestä on kiva, että on monta vuodenaikaa. Keijo Karvarouskun mielestä olisi myös tylsää, jos ei olisi mitään vaihtelua. Syksyssäkin on aavistus keväästä, luonto varastoi levossa ravinteita kasvaakseen taas keväällä. On aika hienoa tuo luonnon kiertokulku…. Lopulta taikinat laitetaan takaisin ämpäriin, kädet voi tuntua hassuilta, kun niissä on taikinasta tarttunutta suolaa. Kädet voi pestä sitten alhaalla – kuten kuraleikkien jälkeen kuuluukin.

Keikauksen jatkoksi alkaa uusi Neiti Hortensian ja Keijon tarinointituokio, sitten alakertaan Marttojen puuro-pannari-lounaalle, jonka jälkeen kokoonnutaan jälleen Rouva Primaveran yllätyssalonkiin tuoksuttelemaan. Aimo ja Oiva tekevät toisen kevätkeikauksensa iltapäivällä, ja lopulta kaikki ovat taas alakerrassa odottamassa ukrainalaisten tanssiaisten alkua. Taidepajoissa on viime hetken vipinää, ja teoksia syntyy aina vain lisää. Kaija voisi perustaa maalauksista vaikka gallerian, mutta lapset haluavat työnsä mukaansa, kunhan maalit kuivuvat. Anjalta saa hienon kassin, joihin töitä voi pakata – jotkut ovat olleet askartelemassa molempina päivinä, kun se on niin kivaa. Kivaa on ollut myös monilla aikuisilla, yhdessä tekeminen ja kokeminen on niin kiehtovaa. Aikakaan päättyy tämäkin Satuverstas, ollaan taas monia kokemuksia rikkaampia ja valmiina miettimään uusia satumaailmoja. Kiitos kaikille mukana olleille ja käytännön järjestelyissä avustaneille vapaaehtoisille ja Jämsän Martoille! Tapahtuman tukijoina myös Urosen puutarha, Mäen Huopaa ja Lankaa sekä Jämsän kaupunki. Tervetuloa mukaan taas ensi kerralla!

Valokuvat: Veikko ja Tarja Räsänen